Kuvankäsittely vs. Blues

Käsitelty bluesin soittaja! Onko tämä enää aito valokuva?
Usein, kun esittelen kuviani sellaisille, joka ei harrasta valokuvausta, kuulen seuraavan kysymyksen jonkun kauniin kuvan kohdalla: “Onpa hieno kuva, mutta onko sitä jotenkin käsitelty?” Sitten kun kerron, että käsittelen joka ainoan valokuvani, säädän valkotasapainon, rajaan, terävöitän sekä poistan kohinaa, niin vastauksena tulee yleensä turhautunut tuhahdus “jaa” tai pahimmillaan “joo arvasin, että koska tämä on niin hieno, niin ei se ihan aito kuva voi olla.” Tämä valokuvaukseen perehtymätön ei ymmärrä, että teen siis käsin ne asiat, jotka kännykän ja pokkarin kameran automatiikka yrittää tehdä mahdollisimman hyvin ennen kuvan tallentamista muistikortille. Haluan tehdä siis saman homman käsin, mutta miksi? Ehkä siksi, että luulen pystyväni parempaan tai sitten olen muuten vaan masokisti. 
Toisinaan minulle ei tuokaan käsittely riitä ja haluan leikkiä pikku taiteilijaa. Harrastan HDR:ää, leikin Photoshopin efekteillä, muunnan kuvia mustavalkoiseksi, seepiaksi tai muuten vain retroilen. Tämä varsinkin tuntuu olevan näille samoille henkilöille suuri synti, sillä eihän kuvaamani paikka, tapahtuma tai asia enää näytä kuvan kanssa samalta. Esimerkiksi rakkaan veljeni niskakarvat nousevat aina pystyyn, jos olen mennyt muuttamaan valokuvan seepian sävyiseksi.  Normaalista maisemasta/tapahtumasta ei saisi yrittää tehdä taidetta tai edes leikkiä taiteilijaa. Tuntuu kuin heidän mielestä vain realistinen valokuva olisi sallittu. He eivät omien sanojensa mukaan ymmärrä, miksi kuvaa pitää “huonontaa” jättämällä jotain enemmän tai vähemmän oleellista väreistä pois. Myönnän, jos kirjaimellisesti ajatellaan, niin sitähän tämä retroilu tavallaan on, kuvien huonontamista?
Eilen kävin kuuntelemassa Kuopion musiikkikeskuksessa paikkakunnan oman blueskaunottaren eli Erja Lyytisen keikkaa ja keksin vastauksen. Valokuvilla retroilu on kuin bluesia! Eihän kukaan kyseenalaista Erjan soundimaailmaa, vaikka hän muuttaa huippukalliin kitaransa puhdasta soundia väliin jos jonkinlaisin särkijöin ja efektein. Itse asiassa suuri osa soundeista oli eilenkin puhdasta retroilua! Sen minkä Erja tekee kitaran soundille, niin minä teen retroillessani valokuvan väreille. No onhan meissä tietenkin se ero, että Erja on musiikin ja soundinmuokkauksen ammattilainen ja minä vain valokuvauksen ja kuvankäsittelyn harrastaja, mutta samaahan tekee varmasti myös moni bluesia soittava kitaransoiton harrastaja, ihan aloittelijakin! Ei valokuvan väreillä retroileminen ole sen enemmän väärin kuin kitarasoundeilla retroileminen. 
Tähän havaintooni liittyen päätin oikein kuin kiusalla retroilla. Kaivoin kuva-arkistosta Erja Lyytisen kuvan (Yksinäisten ilta 2011) ja pistin siihen meikkiä retrotyyliin. Kuva ei siis valitettavasti ole eiliseltä loistavalta keikalta, koska minulla ei ollut kameraa mukana. Toivottavasti kukaan ei pahastu tästä retroilusta, sillä kuvassa on vain kyse amatööritaiteilijan näkemyksestä ja tekemisen riemusta.
Erja Lyytinen julkaisi kuukausi takaperin erinomaisen uuden levyn nimeltään “Forbidden Fruit“, joka löytyy mm. Spotifystä. Hän on uuden levynsä julkistuksen tiimoilta parhaillaan bändinsä kanssa Suomen kiertueella. Kannattaa mennä kuuntelemaan, sillä kuultavana on parasta suomalaista bluesia. Uskallan jopa väittää, että Erja on tällä hetkellä kansainvälisesti arvostetuin suomalainen naisartisti.

Total
0
Shares
8 comments
  1. Aivan samaan olen törmännyt minäkin. Kuvia on käsitelty kautta aikojen, filmiaikaan pimiöissä, digiaikaan kameroissa on jos jonkinlaista tietokonetta ja ohjelmaa, jotka muokkaavat kuvaasi mieleisekseen, eikä se silti vastaa sitä minkä silmä näkee. Ei taidemaalarikaan toista maisemaa ihan täsmälleen samana, sehän olisi kuin kopioisi, ilman omaa näkemystä.Myös minun kuvani menevät läpi tuon peruskäsittelyn, koska eihän RAW kuva ole “valmis” sellaisenaan ja haluan itse siihen tuoda sen tunnelman minkä minä kuvaa ottaessani näen.Kuvasi on hyvä, siinä on hieno bluestunnelma ja se “soi”

  2. Mainio kirjoitus, hienoa Pasi!Täälläkin vähän samantapaisia kommentteja kuultu, tuntuisi olevan mielipiteitä jakava asia.Moni ei ymmärrä minkälaista vaivaa usein pitää nähdä otoksiensa eteen, ja kun menet muokkaamaan kuvaasi, on tuloksena “feikki” 😀 Nyyyh ja snif!Oon usein miettiny, mistä tuo “allergisuus” kuvanmuokkausta kohtaan johtuu? Olisiko kenties niin, että monet ihmiset ovat luulleet jotain tiettyä kuvaa (digiaikana) aidoksi, ja sittemmin on ilmennyt että se olikin manipulaatio? Tokihan tästä ihmiset tuohtuu ja ennakkoluulot vain lisääntyy.Voin toki olla väärässä, tai mitä ilmeisimmin olenkin, mutta tulipahan vain tällainen seikka mieleen.Tuohon kitaristiin sopii mainiosti bluesmäinen käsittely, hieno näkemys sinulla on!

  3. Jaska toi esiin tuon manipulaation,joka minusta on aivan eri asia kuin varsinainen kuvankäsittely, tiedä sitten olenko väärässä.Mitä enemmän mainoksissa ym. tehdään selkeää huijaamista, niin ihmisten usko valokuvaan hiipuu ja samalla syyllistetään myös asiallinen normaali kuvankäsittely.

  4. Kiitos Tiitsa, Jaska Partanen ja Reija kommenteista. Mukava huomata, että on samoin ajattelevia kohtalotovereita. 🙂 Hyviä pointteja kaikilta. Harmi, ettei kukaan vastakkaista mieltä oleva ole uskaltautunut kommentoimaan vaikka yritin provosoida. 🙂 Itse olen ehkä vieläkin avarakatseisempi, sillä en pidä taiteen nimissä tehtyä kuvamanipulaatiotakaan pahana. Toisaalta siinä vaiheessa mennään sitten metsään, jos aletaan väittämään, että kuva on todellisesta tilanteesta. Esimerkiksi otetaan kuva Pisan kaltevasta tornista ja käännetään torni pystyyn Photoshopissa ja sitten väitetään, että torni on nykyään remontin jälkeen oikeasti suorassa.

  5. Bluesista en ymmärrä mitään ja kuvankäsittelyn saloihinkin alan vasta päästä hippusen kuusalle mutta tämä kuva on herkullinen, se kutsuu kuuntelemaan ja melkein pakottaa kaivamaan tietoa laulajasta. Ihana tunnelma!

Vastaa käyttäjälle Reija Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

You May Also Like